24. heinäkuuta 2015

Umpikujassa


  

Elämä vei minut umpikujaan. Tien päähän, missä näen vain seinän. Pitäisi päästä seinän yli, mutta ihan noin vaan sen yli ei hypätä. On nimittäin sen verran korkea. Turha lähteä kiertämään; se jatkuu silmän kantamattomiin, molempiin suuntiin. Kaivanko tunnelin seinän alitse? Ei ole välineitä siihenkään. Potkiminen tai hakkaaminen eivät liikuta sitä mihinkään. Kovin on vahvaa tekoa.

Hiton seinä! Hiton umpikuja!

Olen huutanut apua. Ystäväni ovat ojentaneet kättään, heittäneet köyttä, tsempanneet. Toistaiseksi ratkaisevaa seinänkaatotemppua ei ole kukaan heistäkään keksinyt.







Seinä edessäni tekee oloni kovin tukalaksi; ilma ei kierrä, on pimeää tai vähintään hämärää, ei juurikaan valoa. Ajatukseni pyörivät vain samassa asiassa; miten pääsen täältä pois? Tilanne ei juuri inspiroi, ei anna aihetta unelmiin, iloon, mielenkiintoisiin postauksiin. 

En voi olla kysymättä itseltäni, mitä tein väärin? Missä kohtaa valitsin tien, joka vie umpikujaan? Olisinko tässä, jos olisin valinnut toisin? Mitä niin pahaa tein, että ansaitsen tämän? Samalla tiedän, että itsesyytökset eivät vie mihinkään. Vaikka kyselen ja jossittelen, en löydä vastauksia. Samaan aikaan monen kysymyksen kohdalla joudun toteamaan, että näin sen piti mennä.



13. heinäkuuta 2015

Matkapäiväkirja: Kustavi

Blogissa on ollut hieman hiljaista viime aikoina, koska torson takana hääräävä tyyppi pyrkii nauttimaan tästä hurjaa vauhtia etenevästä kesästä. Jos tätä voi edes kesäksi kutsua, kun niitä kauniita kesäpäiviäkään ei juuri ole ollut. Silti on kuitenkin löytynyt aina hyvä syy lähteä ulos inspiraatiomatkalle, vaikka useimmiten se ei edes johda kaupungin ulkopuolelle.
  






Kesäkuun viimeisenä viikonloppuna suuntasin kauniiseen Kustaviin. Reissu oli osittain työkeikka, mutta paikassa, jossa on kallioita, meren aaltojen kohinaa ja silmiä hiveleviä auringonlaskuja, on helppo unohtaa olevansa töissä. Pakkasin tietenkin mukaan vain kevyimpiä kesävaatteita, koska tarina kertoo, että Kustavissa on aina lämmin ja siellä ei juuri koskaan sada. Myös matkustustaukoni on todennäköisesti pitkittynyt liiaksi, koska kuvittelin pääseväni "etelän lämpöön"











Heh! Etelän lämpö. Kustavi, missä ei juuri koskaan sada. Pyh, pah! Urbaanilegendaa tai vain huono tuuri. 

Onneksi oli sydämelliset emännät ja Kustavilainen vieraanvaraisuus ja lainaksi löytyi tuulitakkia, verkkaria, villasukkaa. Sekä lämmin sauna ja palju, kun vilu oikein kunnolla valtasi luut ja ytimet. 








Rannikkoseudulla oli siis kylmä, koska valtaisa meri ei ollut vielä koleassa kesässä lämmennyt. Aurinko helli meitä vain sunnuntaina, mutta silloin sitten sitäkin autuaammin, täydellä teholla, pilvettömältä taivaalta. Niinkuin Naantalin aurinko, kuten tarina kertoo. Sekin osittain urbaanilegendaa, tiedän.









Ei olisi ollut pahitteeksi sivistää itseään Kustavilaisella kulttuurilla ja käväistä katsomassa kylän nähtävyyksiä. Ainakin Savipaja houkutteli, samoin muutama idyllinen kahvila. Mutta kun kerran on mökille luonnonrauhaan asettunut ja puuhasteltavaakin riitti, nähtävyydet jäivät väliin. Seuraavalla kerralla, kenties.












Kummallista kyllä, Kustavissa niinkin perinteinen ja keskiluokkainen juoma kuin yhden tähden jaloviina muuttuu "viiden tähden konjakiksi". Näin sieluni ja sisäisen liköörinvalmistajan silmin jopa pullon etiketin ja siinä olevan tekstin:

                           Cognag de Kustavi XO

                                *****

Paitsi että se taisi olla hienostuneesti ruotsalaisittain C:llä:


                          Cognag de Custavi XO

                               *****

                           Special Edition 



Syitä lienee monia; merellinen ilmasto, tuivertava tuuli, vuosia kypsytetty elämänvesierä (josta emännät jättivät kertomatta), ylipäätään saaristolaiselämä tai se tärkein ja todennäköisin; hyvä seura. 


















                                                                     
Uskon viimeksi mainittuun. Hyvässä seurassa huonot ja keskinkertaiset jutut saavat usein viiden tähden valon.


*****