28. elokuuta 2015

Kaakaoherkkua ja hamppusuklaata

Kerroin viime viikolla ihanasta lahjakassista, joka sisälsi lähellä ja luomusti tuotettuja kaurahiutaleita, mannaryynejä, vehnäjauhoja ja ohrasuurimoita. Samaisessa kassissa oli kaksi muutakin herkkua, nekin läheltä ja luomusti. Toinen oli Mesiniityn kaakaoherkku, jota valmistetaan Pesosen mehiläistarhalla ja toinen pieni levy Impolan kasvitilan tummaa hamppusuklaata.

Eikö kuulostakin ihanilta! 

Kaakaoherkun avasin viime viikolla. Olen nauttinut sitä lusikallisen päivässä ja se on juuri tarpeeksi makeaa katkaisemaan makeanhimon. Tarpeeksi makeaa myös siihen, että sitä ei voi syödä koko purkillista kerralla. Se maistuu tummalle kaakaolle ja vähän hunajalle. Purkissa kerrotaan, että sen voi sekoittaa myös maitoon tai kahviin, mutta kahviin en oikein kaipaa makeutta. Lämpimän maidon kanssa voisin testata tämän syksymmällä, sitten kun illat ovat pitkiä, pimeitä ja pakkasen puolella. Mutta siis toistaiseksi minulle paras versio on ollut näin "solo".


Hamppusuklaan alkuperää selvittäessäni maailma pieneni nuppineulanpään kokoiseksi. Valmistuttaja on Willa Laina Marian naapurissa, samaisen Jumalan selän taakse johtavan tien varrella. Suklaan maku ja muoto siihen tehdään Ylöjärvellä. Jonkin aikaa sitten, tehdessäni opinnäytetyötä etsin hamppulankaa. Tai hamppukuitua sellaisessa muodossa, että siitä voisi tehdä teolliseen tuotantoon sopivaa lankaa. En löytänyt. Mieleni täyttää kummallinen, mutta kiehtova kysymys mahdollisesta langantuotantantoon sopivan kuidun tuottamisesta Willa Laina Marian huudeilla?




Maistoin suklaastakin ensimmäisen palan vasta tällä viikolla. En nyt sanoisi sen maistuvan hampulle. Tummalle suklaalle kylläkin. Onneksi hamppu määritellään nykyisin superfoodiksi. Pätevä syy syödä vielä toinenkin pala hyvällä omalla tunnolla





Loput säästän sattumalta saapuville vieraille, hetken mielijohteesta syntyville jatkoille baari-illan jälkeen tai PMS-oireisiin. Hamppusuklaan ja minkä tahansa kolmen edellä mainitun rinnalle sopii myös jokin täyteläinen, kirsikkainen, vähätanniinen punaviini.

Kerron, jos löydän jonkun tajunnan räjäyttävän.



Pesosen mehiläistarhan sivut tästä
ja
Impolan kasvitilan tästä

    
    

22. elokuuta 2015

Virkattu mekko

Umpikujassanminulla on ollut sekä aikaa että jonkinlainen pakonomainen tarve raivata tilaa jollekin uudelle, jonka oletan saapuvan elämääni. En edes tiedä mitä se on, mutta sen aistin, että se ansaitsee oman paikkansa kotonani. Saattaa olla, että se on vain uutta ja positiivistä energiaa, jonka pitää saada liikkua vapaasti.






Kaiken kaaoksen kätköistä ilmestyi vuosia käyttämättä ollut, ihan omin kätösin virkattu mekko. Tämä olisi niin IN, jos lämpömittari ja mittanauha näyttäisivät suunnilleen samoja lukemia kuin 20 vuotta sitten. Tässä vaiheessa pitää varmaankin kertoa, että asuin silloin Ibizalla ja mittari nousi parhaimmillaan pitkälle yli +30°. Ravitsin itseäni auringon lisäksi tunnetulla ja terveellisellä Välimeren ruokavaliolla ja olin kokoa XS, jos edes sitäkään. Oikea taskuvenus.

Mekon virkkasin seuraavana kesänä, ollen varma että tarvitsen sitä seuravaalla Ibizan matkallani. Ideakin taisi olla saarelta, koska muistan tavanneeni naisen, joka teki vastaavanlaisia myyntiin joka sunnuntai pidettävälle torille, Mercadillo dominical en San Juan:iin, joka on olemassa vieläkin.

Ajatus loppuelämän viettämisestä Ibizalla kiehtoi valtavasti; tekisin erilaisia käsitöitä virkaten, neuloen tai macrame-tekniikoin ja myisin niitä paikallisilla toreilla muiden hippien kanssa. Talvet viettäisin Intiassa.

Kieltämättä olin nuoruusvuosina hippityttö, mutta en ehkä sittenkään tarpeeksi. 


En koskaan palannut saarelle. Espanjaan tosin palasin useammaksi vuodeksi, mutta paluu Ibizalle on jäänyt. Ehkä joskus myöhemmin. Sitten kun olen taas virkannut itselleni mekon.

Katselin mekkoa aikani torson päällä. Kokeilin sitä päälleni ja totesin, että olemme kasvaneet erillemme. Turha yrittää takertua satoihin ja tuhansiin pylväisiin ja kiinteisiin silmukoihin, jotka aikanaan suurella tunteella pyöritin langalla ja koukulla. Yhtä turhaa olisi purkaa se. Näissä itsetehdyissä, isotöisissä vaatteissa on usein sama ongelma; niistä on vaikea luopua.





"Aikansa kutakin!" totesin tyynesti eräänä kauniina päivänä.

Lahjoitin mekon eteenpäin, Kummitytölleni. Hän on taskuvenusmitoissa, ruskettunut, suurinpiirtein samanikäinen kuin minä virkatessani mekkoa. Ja kaiken lisäksi lähdössä Ranskaan.


Kodissani on mekon mentävä aukko. Tilaa jollekin uudelle. Ilmassa leijuu jonkinlainen kaukokaipuu, ehkä Ibizalle, ehkä menneisiin kesiin...
   

21. elokuuta 2015

Luokkakokous


Joku tässä nyt jännittää!

Viikonloppuna on tiedossa virallinen 40-vuotis tapaaminen. Kutsuttuna ovat kaikki kotikyläni vuonna  1975 syntyneet, jotka kävimme samaa yläastetta 80-luvun loppupuolella.
Olen menossa, vaikka umpikujassani synkimmällä hetkellä olin hetken toista mieltä. 

*****

Teiniajan paras ystäväni ei tule. 

- Viime aikoina ei ole juuri ollut aikaa edes omille, läheisille ystäville. En oikein tykkää jakaa elämääni muille. Ja oikeastaan minua ei edes kiinnosta.  
- Ymmärrän, vastasin ja harkitsin vastalausetta. Jätin sen kuitenkin sanomatta, koska on asioita, jotka eivät muutu. 

*****

Meistä on kerätty ryhmä facebookiin. Suurin osa näyttää tutulta, mutta yllättävän monen kohdalla mietin, kuka hitto tuo on? Ikinä nähnytkään, saati kuullut nimeä.

*****

Ainakin neljä meistä on siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Kaksi omalta luokaltani. Yksi on edelleen punkkari. Tiedän ainakin kolme toimitusjohtajaa, joiden firmojen liikevaihtojen luvut ovat tosi pitkiä. Tiedän yhden erityisopettajan ja yhden toimittajan, joka vilahtaa välillä telkkarissa. Tiedän kolme naista, jotka löysivät elämänkumppanikseen naisen. Olen kuullut monia juttuja, mutta kylässäni nyt kiertää jos jonkinmoista tarinaa, joten pääasiassa suurimman osan olen antanut mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos.

Jos ihan tarkasti mietin, en tiedä kenestäkään oikeasti juuri mitään. Paitsi teiniajan parhaasta ystävästä. Ja sitten eräästä toisesta, josta vuosien saatossa tuli ystäväni. 

*****

Fb:n profiilikuvien perusteella näyttää, että jotkut eivät olisi vanhentuneet ollenkaan. Ovat kuitenkin, vaikka kukaan ei tunnusta!

*****

Tulevatko koulukiusatut? Kiusaajat itse? Pyytävätkö he anteeksi? Pyydänkö itse anteeksi 25 vuoden takaisen hiljaisen hyväksyntäni?

*****

Ja mitä laitan päälleni? Tähän en jaksa uhrata aikaa... Pelastusmekon! Ainakin näytän itseltäni. Laitan myös saman vanhan rotsin, joka minulla oli jo ysillä.   

*****

Huomasin vasta nyt, että olen ollut yläasteella meidän ikäryhmän ainoa Jenni. Tai ainakin melkein. On toinenkin, mutta hän on Jenni-Maria. 

Viivalla.

Se on eri juttu. 







17. elokuuta 2015

Hullu ja sen puuro

Palaan vielä hetkeksi viime kevääseen ja juhlaviikoilleni. Jos sattumoisin mietit lahjaa tai muuta muistoa ystävälle, tuttavalle tai kenelle vaan, niin tässä yksi herkullinen, hyödyllinen, pitkäkestoinen ja varteenotettava vinkki.

Tämä lahja on ilahduttanut minua koko kesän ja vielä on paljon jäljellä. Kyseessä on iso kassillinen lähellä ja luomumenetelmin tuotettuja jauhoja, ryynejä ja hiutaleita. Näitä tuotetaan kotikylässäni, siinä muistorikkaassa kirkkoniemessä, josta joskus aikaisemmin postasin. Ihan tarkalleen ottaen Pirasen Luomutilalla.



         





Suurimman suosion keittiössäni ovat saaneet kaurahiutaleet. Ei sinänsä yllätys, koska se perinteinen kaurapuuro muutaman kerran viikossa on paras tapa aloittaa päivä. "Puuro hullun tiellä pitää" pätee mun aamiaisissa. Luomukaurahiutaleet ovat hieman isompia, litteämpiä ja pehmeämpiä kuin tavalliset kaurahiutaleet. Tästä syystä ehkä puurokin on jotenkin pehmeää, samettista, mutta ennenkaikkea niin hyvää, että takuulla herää.

Testasin myös mannaryynit raparperivispipuurossa ja ohrasuurimot kaalilaatikossa. 

Toimii! 

Lisäksi viimeksi mainitut ovat ilonani todennäköisesti vielä pitkälle talveen. Vehnäjauhot odottavat seuraavaa leipomisinspiraatiota. Kaikki tuotteet sain kilon pusseissa, joten näistähän riittää.


Kaurahiutaleet loppuivat muutama päivä sitten. Onneksi kotikyläni ei ole kaukana ja saan näitä lisää vielä tällä viikolla.
    
Samainen lahjakassi sisälsi myös kaksi muuta herkkua. Niistä ihan oma postaus myöhemmin. 


Pirasen luomutilan yhteystiedot löytyvät tästä. 

16. elokuuta 2015

Terapiaa (vol.2)

En ole vieläkään löytänyt sitä lahonnutta lautaa, jonka voisin kiskaista irti. Umpikujassani olen nauttinut pienistä valonsäteistä, jotka iskeytyvät läpi lautojen raoista. 

Visiitti Willa Laina Mariaan antaa aina uusia ulottovuuksia.


Kävin treffeillä. Siinä ei sinänsä ollut mitään uutta, mutta treffit ovat lähes joka kerta terapeuttisia. Tuntemattomasta ihmisestä löytää aina jotakin. Sateisena iltana terassilla oli hiljaista ja minun ja seuralaiseni lisäksi vain yhdessä pöydässä istui keski-ikäinen nainen yksinään. Hän kuuli tai kuunteli keskusteluamme. Ei siinäkään mitään, mutta koomiseksi tilanteen teki, että nainen alkoi kommentoida keskusteluamme piikittelevään sävyyn.

- "V**** mitä paskaa!" Hän heitti ylimielisesti miehen kertoessa työurastaan.

- "Sun joka toinen sana on okay!" Oli tuomio minulle. Toistan kuulemma liikaa. Niinkuin en sitä itse tietäisi.

Ja niin edelleen. Kommentointi jatkui ison tuopillisen verran. Mielessämme kävi paikan vaihto, mutta onneksi naisella oli menossa illan viimeinen.

Sisimmässäni päätin, etten koskaan kyynisty niin, että puran sen ventovieraisiin. En edes umpikujassani. Enkä koskaan mene sateella terassille yksin. Ainakaan tiistaisin, silläkään uhalla, että se olisi kesälomani viimeinen päivä ja vaikka terassi olisi katettu.




Poimin litrakaupalla marjoja. Viinimarjoja kaikissa väreissä; mustana, punaisena, valkoisena. Näiden taivaallisemman merkityksen huomaa myöhemmin talvella; smoothiessa, mannapuurossa, liköörissä.


Ystäväni nukkui pois. Hän oli palannut toiselle puolen maapalloa, Boliviaan, mistä oli kotoisinkin. Aikoinamme asuimme samaan aikaan Espanjassa, missä myös yhteisen kaveripiirin myötä ystävystyimme. Hän oli ikäiseni. Ihmeellistä, että joku saa hommansa valmiiksi niin lyhyessä ajassa, varsinkin kun itse on tuskin päässyt edes alkuun. En myöskään tiennyt, että sieluni siivin voin oikeasti päästä niin lähelle niitä ihmisiä, jotka silloin kuuluivat tähän yhteiseen kaveripiiriin. Kadotin välimatkan, ajan, vuodet. Universumin uskomattomia ulottovuuksia.
  
Löysin kesken jääneen neuleprojektin. Ruskeaa, ohutta villalankaa, pitkät pätkät pitsineuletta, lähes kaikki kappaleet valmiina. Jatkoin siitä mihin olin jäänyt. Se tuntui uudelta. Ja terapeuttiselta. 

Tulkoon syksy! 


Kuvat Willa Laina Mariasta elokuussa 2015          


3. elokuuta 2015

Pieni ja sievä Hoku-ravintola

Helsinki-visiitilläni söin lounasta pienessä ja sievässä Hoku-ravintolassa. Paikka on todellakin minimaalinen, sillä pikaisesti laskien sieltä löytyi vain hieman reilut 20 istumapaikkaa. Menin onneksi ajoissa, koska lounasaikaan paikka näytti täyttyvän jonoksi asti. Ruoassa on ihana ja eksoottinen, Hawaijilainen sivumaku. Itse söin herkulliseksi osoittautuneen siika-kvinoa-salaatin. Erityistä plussaa siian lisäksi annoksessa ansaitsivat tuoreet ja rapeat kasvikset. Positiivistä oli myös paikan hinta-laatusuhde; lyhyt ja ytimekäs ruokalista pyörii 10-13 euron välillä.


 






Ainoa pieni ja sievä miinus oli jollakin tapaa "hoppuileva" henkilökunta. Tosin olen itsekin ruoka-aikaan Euroopan hitain hämäläinen. Kyseinen piirre yhdistettynä Espanjassa opittuihin kolmen tunnin ruokatunteihin (siesta) aiheuttaa vieläkin satunnaisesti kulttuurishokkeja.

Eritoten nälkäisenä.


Aavistan istuvani täällä myös seuraavallakin Helsinki-visiitilläni ja suosittelen lämpimästi myös muille Punavuori / Eira -suunnalle eksyville. 


Ravintola Hoku löytyy osoitteesta
Merimiehenkatu 18, Helsinki. 


2. elokuuta 2015

Lahonneen puun tuoksu

Umpikujaani lentelee välillä enkeleitä. Eräs niistä passitti minut Helsinkiin. Minulle oli varattu tapaaminen henkisen kasvun ohjaajan, Mili Kaikkosen kanssa. Jos tälläinen kuullostaa huuhaalta ja huijaukselta, ehkä ei kannata jatkaa sen enempää tämän postauksen lukemista. 


Jännitin tapaamista melkoisesti, mutta olen huomannut, että se on jonkinlainen ominaispiirteeni, joka minussa on ollut aina. Olen myös todennut turhaksi hankkiutua siitä eroon, koska se ei kuitenkaan liiaksi häiritse tekemisiäni ja se tuo uusiin hetkiin jonkinlaisen vahvan elämisen maun. Ohjaaja, jonka tulisin tapaamaan, ei ollut täysin tuntematon; olen silloin tällöin kuunnellut hänen Radio Helsingissä vetämää ohjelmaansa Vaiheessa.

          

Tapaamisessa Mili ei kaatanut umpikujani seiniä. Siinä ne ovat edelleen. Sen sijaan hän veti minua kauemmas seinästä; otin tavallaan muutaman askeleen taaksepäin nähdäkseni koko rakennelman hieman etäänpää. Ei se ihan niin pimeä ja umpinainen ole kuin mitä läheltä katsoessa näyttää. Eikä niin hyvää puuta, etteikö sitä saisi hajotettua.

Seinän vieressä seisoessani olen joillekin asioille nähnyt vain vaihtoehdon A tai B. Kun katsoo vähän kauempaa, olemassa voisi olla myös vaihtoehto C. Se ei ole suoranaisesti näkyvillä, sitä pitää hieman etsiskellä. Jos etsin ja vaikka löytämäni ei toimisi, olisin ainakin yrittänyt. Ehkä löydän vaihtoehto D:n.


Olin kertonut Milille tilanteeni pintapuolisesti, kun hän kysyi "Kirjoitanko jotain?" Tämä yllätti minut, koska kirjoitan tätä blogia, tekstejä kirjoituskilpailuihin, päiväkirjaa ja koska kirjoittaminen on tärkein tapani ilmaista itseäni. Se on usein ollut myös paras ja henkilökohtaisin terapeuttini. Olen usein miettinyt, miten löisin taitoni rahoiksi. En ole vielä keksinyt. Tässä vaiheessa tapaamisessa syntyi jonkinlainen luottamus. Hän näki minusta jotain, ilman että olin kertonut asiasta sanallakaan. 

Tuli selväksi, että tyyppilliseen länsimäiseen tapaan omaan myös suuren ja turhanpäiväisen tarpeen kontrolloida elämääni. Olin kuvitellut pääseväni tästä eroon, mutta siellä se on edelleen. Ehkä ei niin hallitsevana kuin ollessani nuorempi, mutta on kuitenkin. Joudun kyseenalaistamaan aiempia ajatuksiani. Repimään irti seiniä, joiden taakse olen piilottanut vuosia sitten todeksi todettuja päätöksiäni. Se oli silloin. Kovin olen tiukkaan ja tiheään naulat kontrollin huumassani naulannut, ollen tietenkin täysin varma, että näitä seiniä ei koskaan tulla repimään irti.



On kaksi eri asiaa kontrolloida ja hallita elämäänsä. Halutessani kontrolloida elämää, odotan unelmani toteutuvan niinkuin tilasin. Siinä järjestyksessä ja sellaisena kuin halusin. Kun taas puhutaan hallitsemisesta, elämä antaakin unelmien toteutua epämääräisessä järjestyksessä, ei niin kuin tilasin, ei ihan sellaisena kuin halusin. Ja hallitseminen on sitä, että pystyn ottamaan sen kaiken vastaan, ilman katastrofia.

Minulla on sulattelemista tämän kanssa. En saisi verrata itseäni muihin, mutta en voi silti olla kysymättä, miten ihmeessä joidenkin muiden elämä tuntuu etenevän sen lähes 100% kontrollin varassa ja he väittävät olevansa onnellisia?
    
Omassa umpikujassani tilanne on myös osittain kääntynyt niin, että umpikuja hallitsee minua enkä minä umpikujaa.


Olen pannut viime aikoina merkille, että ihmiset auttavat ensisijaisesti juuri sen mukaan, johon itse eniten uskovat. Mikään niistä ei ole toistaan oikeampi tai väärempi. Kaikki tavat ovat oikeastaan hyviä aina siihen asti, kun ne ovat pyytteettömiä ja suoraan sydämestä. Olen kiitollinen kaikista. 

Tämän vaiheen jälkeen elämäni muuttuu. Tai se on oikeastaan muuttunut jo. En tiedä, miten paljon se näkyy minusta ulospäin, mutta sisälläni oleva myllerrys on ollut niin voimakas, että tässä kohtaa elämänkaareeni jää selkeä merkki. Vuosien päästä kaarta katsoessani määrittelen sen ehkä kriisiksi, ehkä käännekohdaksi

Haluaisin ajaa pääni kaljuksi. Itselleni sisäiset, henkilökohtaiset kriisitilanteet heijastuvat ulospäin yleensä jonkinlaisena muutoksena, joka useimmiten kohdistuu hiuksiini. Ihan 100% spontaani en aina ole, joten mietin pääni kohtalon vielä toiseen kertaan. 






                                                               
Tässä vaiheessa umpikujassani haistan mädäntyneen puun tuoksun. Olen varma, että joku seinän laudoista on mustunut, turvonnut. Se on toivottavasti lahonnut jo niin pehmeäksi, että saatan saada sen irti hyvässä lykyssä helpostikin. Mutta missä se on? 




Kuvat Kiasmasta, missä meneillään näkemisen arvoinen Robert Mapplethorpen valokuvanäyttely 13.9.2015 asti, sekä Elementit-näyttely 9.8.2015 asti. Paitsi eka kuva Fredrikinkadulta.


Tarkemmin Milistä ja hänen työstään tästä.