24. syyskuuta 2015

Vastavärit (MakroTex-kuvahaaste)

Olen alkanut kerätä tavaraa kasaan bloggareiden kirppistä varten, josta tarkemmin ihan oma postaus lähipäivinä. Kaappien kätköistä löysin 70-80 -luvun Sarvis -astioita, oman aikansa kestävää, suomalaista muotoilua. 

Postaus menee samalla viikon MakroTex -haasteeseen, jossa aiheena on vastavärit. Kuvissa on huono laatu, koska järkkä ei suostunut yhteistyöhön ja turvauduin puhelimeen. 


 

                                    
En tiedä miten olen näitä Sarviksia löytänyt usein vastaväreissä. Tosin keltainen, mitä löytyy myös paljon kaapeistani, on jäänyt yksin. En muista edes törmänneeni violetteihin Sarvis -astioihin. Luulen, että kaikki 80-luvun lapsuuden eläneet muistavat jonkun Sarvis -tuotteen. Alemmissa kuvissa oleva vihreä kakkulautanen on elämäni ehkä ensimmäinen Sarvis -muisto. Sain sen äidiltäni ja siinä on tarjoiltu kakkua niin kauan kuin jaksan muistaa.  

Noin 10 vuotta sitten koin näihin jonkinlaisen uusioihastumisen, ehkä silloin vallinneen Retro -villityksen vuoksi. Viime vuosina nämä ovat jääneet kaapin nurkkaan. Käytän näitä lähinnä silloin kun on isommat illanistujaiset tai isompi piknik. Toisin sanoen harvoin. Vuosien saatossa illanistujaisten väkimäärä on pienentynyt, samoin piknikien. Syynä ehkä laiskuus, ruuhkavuodet, kiireinen elämänrytmi, aikataulujen yhdistämisen sula mahdottomuus. 


Niin ja sateiset kesät. Mennyt kesä oli ehkä piknittömin aikoihin.  

  

Asioilla on aina "vastavärinsä". Vuosien saatossa laatu on korvannut määrän. Illanistujaisissa syödään paremmin, keskustellaan syvemmin, ollaan läsnä pikkutunneille asti. Kun pöydässä on väkeä vain kourallinen, kaikki tulevat nähdyksi ja kuulluksi. Avaudutaan, tunnustetaan, saatetaan jopa kertoa salaisuuksia. Maailma paranee. Ajan kuluessa myös astiat ja aterimet ovat vaihtuneet uusiin, laadukkaimpiin, ajan henkeen ja tyyliin sopivimmiksi.


Tampereella järjestetään Blogi -kirppis parin viikon päästä. Näistä todennäköisesti osa lähtee myyntiin. Kunhan vaan keksin hinnan enkä uusiohamstraa niitä takaisin kaappiin odottamaan seuraavaa uusioihastumista.


MakroTex-haasteen satoa voi katsoa tästä.

21. syyskuuta 2015

Ruostuneita unelmia

Viimeisen kesäpäivän kaunein kukka on ruostunut vuohenputki. Virallinen termi kuihtunut ei oikein sovi tähän, koska kuihtunut vetäisi hartiat korviin, tuijottaisi maata, odottaisi viimeistä hengenvetoa kuollakseen pois. Ruostuneet kurkottelevat korkeuksiin, välittämättä kesän aiheuttamasta pigmenttihäiriöstä ja ovat kovin ylpeitä olemassaolostaan. Olemuksessaan ei vielä merkkiäkään siitä, että jossakin vaiheessa halla vie voiton.  

Niin, anteeksi maalaisuuteni, mutta en erota koiranputkea ja vuohenputkea. Meillä on aina puhuttu koiranputkista, mutta sivistäessäni itseäni aiheesta niinkin luotettavalla metodilla kuin goooooogle, aloin taipua ajatukseen, että nämä ovat sittenkin vuohenputkia. 












































Kaikki on vain liikettä, muodonmuutosta. Tänä kesänä totesin joidenkin unelmieni ruostuneen. Jos puristaisin niitä kädessäni, ne musertuisivat pieniksi palasiksi. Turha niiden kanssa on enää kurkotella korkeuksiin. Päätin luopua niistä ihan itse, ennen kuin halla vie viimeisetkin, lopullisesti. 


Että taas kevääseen mennessä ne löytäisivät uuden muodon ja kukoistaisivat uusina ja kauniina.



Kuvat samalta niityltä missä fiilistelin vajaa parisen kuukautta sitten, hieman samoissa tunnelmissa. 

18. syyskuuta 2015

Varjot (Makrotex -kuvahaaste)

Makrotex -kuvahaaste tarttui minua hihasta. En ole lyhyehkön bloggarin urani aikana juurikaan innostunut blogimaailmassa pyörivistä haasteista. Tarpeeksi haastetta on ollut siinä, että keksin postausaiheita ja että olen saanut tästä blogista jollain tavalla itseni näköisen. Tai edes sinnepäin. 

Jostain tuntemattomasta syystä tämä haaste veti puoleensa niin, että ainakin kokeilen tätä. Tilannetta helpotti, että olin sattumalta viikonloppuna kuvannut tämän viikon haasteeseen sopivan kuvan, vaikka ihan makrokuva se ei ole. Myös ensi viikon haaste inspiroi.
   
Tämän viikon aiheena on varjot.   

Vietin viikonloppua tässä ystäväni, noin 100 vuotta vanhassa talossa. Nyt kiinnostaisi tietää, onko puukin seissyt talon rinnalla yhtä kauan. Joka tapauksessa he ovat kuin luodut toisilleen.



MakroTex -haaste tarrautui mukaani Pieni Lintu -blogista.  

16. syyskuuta 2015

Vihannesväriä

Olen viime aikoina postaillut vähän väliä lähi- ja luomuruoasta. Tässä vielä yksi, koska en malttanut olla kuvaamatta näitä ja näiden kaunista väritystä.  




Kuka sanoi, että punajuurten nyt aina tulisi olla punaisia, kukkakaalin valkoista tai porkkanoiden oransseja? Kyllä maailmaan väriä mahtuu.

Nämä eivät ole luomusti tuotettuja, mutta läheltä ovat. Willa Laina Marian huudeilta, kuten viime aikoina lähes kaikki löytämäni herkut.
Näitä myydään pienessä tienvarsimyymälässä, joka on auki 24/7, tosin vain kesällä. Vielä viikonloppuna puoti oli auki ja roudasin kassillisen kotiini. Viime kesänä ostin avomaan kurkkuja. Tein kurkkusalaattia, jota on riittänyt näihin päiviin asti. Ohje tässä.

Kaupan päälle sain kaksi kaalimatoa. Kiljahdin kuin olisin nähnyt kyyn. En tiedä missä vaiheessa kotimatkaa käännyn city-moodille. Niin täysillä, että pieni, tuhatjalkainen kaalimato kaupunkikeittiössä aiheuttaa samanlaisen sydämenpompun kuin kyy Willa Laina Marian niityllä.  


Kaikki on suhteellista. 


Vihannekset:

Kurjen tila 
Kämmäkäntie 141 
Sastamala

Tarkempaa tietoa tästä       

15. syyskuuta 2015

Käsilaukku ja käyntikortti

Myönsin hetki sitten kesän parhaan asusteen palkinnon pienelle, mustalle, ehkä 80-90-luvun nahkalaukulle. Löysin sen aikanaan Kuninkaankadun Fidasta, mutta otin sen käyttöön vasta viime keväänä. Aluksi se oli mukana vain satunnaisesti, sitten muutaman kerran viikossa. Loppukesästä olimme jo erottamattomat. Siirtymiseni pikkulaukkuihmiseksi on tuskin yhteiskunnalle mitenkään merkittävä askel, mutta itselleni se on ollut ällistyttävän suuri ja samalla myös vapauttavin askel aikoihin. Suuriin laukkuihin tottuneena kuljetin aina koko omaisuuden mukanani. Nyt tähän pieneen käsilaukkuun mahtuu vain puhelin, avaimet, kukkaro ja huulipuna. Se on yhdistelmä parkkinahkaa ja kuvioitua kiiltonahkaa sekä mokkaa ja muotoilu on tyylikäs ja käytännöllinen ja saumat tehty kestäviksi. Hihna on pitkä ja sen saa pään yli. Koko koreus on niin kevyt, että välillä unohdan sen olemassa olon.


               
Minulla on jonkinlainen fetissi eritoten pieniin käsilaukkuihin. Tietääkseni tämä on melko yleistä naisten keskuudessa. Omalla kohdallani järjettömäksi koen sen, että omistan tälläisiä hirvittävän määrän suhteessa siihen, miten vähän käytän niitä. Kauniin käsilaukun löydettyäni olen loistava keksimään selityksiä ja tarinoita, miksi se on pakko saada. Erään punaisen, kiiltonahkaisen ostin siksi, että menen sen kanssa linnan juhliin. Sinne kuuluisalle Itsenäisyyspäivän vastaanotolle. 


Ai milloin?

No en tiedä itsekään, mutta ompahan laukku valmiina. 


Vintage- ja kirpputorilöydöissä, eritoten laukuissa on se hauska puoli, että niiden taskuihin on aina silloin tällöin jäänyt pala entisen omistajan elämää. Tämän laukun sisältä löysin erään Keijon käyntikortin, joka on samalla myös vaalimainos. Kortti on vuodelta -96. Kunnallisvaalit, joissa en itse äänestänyt, koska olin juuri vähän ennen lähtenyt takaisin Espanjaan. Keijo on pastamies.


Pastamies? 

Kyllä. Mitä se sitten ikinä tarkoittaneekaan?



























Miksi se kortti on täällä käsilaukussa, onkin sitten jo toinen tarina.



         
Fida Lähetystori
Kuninkaankatu 22

Ensimmäisen kuvan mekko:
Sanna Rinne


8. syyskuuta 2015

A little bit of insanity

Uutena vuotena tekemässäni aarrekartassa lukee näin: 


"You need a little bit of 
insanity to do great things."


Se on A4-kokoinen lehdestä repäisty sivu, joka silloin hetken veti minua puoleensa.
Aarrekartta roikkuu seinälläni muistitaulussa, kaikkien muistilappujen, muistamatta jääneiden lippusten ja lappusten sekä muistojen sopusointuisessa kaaoksessa. 
    
Kartta on jäänyt kesän aikana unohduksiin, vaikka tuijottaakin minua joka ilta kuningaspaikalta. Viime aikoina olen alkanut tuijottaa sitä takaisin. Mielenvikaisuuteen, hulluuteen yllyttävä viisaus puskee sieltä eniten esille. 



En ole oikein koskaan määritellyt itseäni täysjärkiseksi. Se kuulostaa tylsältä, persoonattomalta, hieman kylmältä. Kuin yrittäisin olla jotakin muuta kuin mitä olen. Ehkä juuri sen vuoksi elämäni ei koskaan kulkenut sitä "järkevintä" reittiä. 
   
Kerran eräs "profiili" netin treffipalstalla laittoi mulle viestiä kertoen kiinnostuneensa minusta koska vaikutan niin täysjärkiseltä. Kaikista vastaantulleista profiileista ehkä mahdollisesti jopa täysjärkisimmältä.

O-ou! 

Tämän johtopäätöksen hän oli tehnyt muutaman viestin perusteella. 


Se oli siinä.

Emme koskaan päässeet treffeille asti, koska moinen täysjärkisyyden leima asetti minulle hirveät paineet. Tuskin olisin osannut olla oma itseni ollenkaan. Tunsin pettäneeni hänet jo ensimmäisten viestien aikana, vaikka tiedän, että niiden varaan ei tulisi laskea yhtään mitään.




Nyt yritän saada tuosta viestistä kiinni. Mitä se yrittää sanoa? Minne se yrittää työntää minua? Vai käskeekö se skarpata? Vuosihan lähestyy loppuaan, kartassa ihan kaikki ei ole vielä toteutunut.

Voisikohan kartan viesti olla, että olet jo tarpeeksi sekopää, sen kun annat mennä?

  

4. syyskuuta 2015

Keskusteluja kehoni kanssa vol.2: Jooga

Liikunnallisesta lukujärjestyksestäni on tulossa täksi syksyksi joogapainotteinen. En kokonaan sulje pois mitään aikaisemmin harrastamiani lajeja, mutta asetan joogan etusijalle sellaisina päivinä kuin se on mahdollista. Päällimmäinen syy tähän on jo 100 kertaa aikaisemmin mainitsemani umpikuja ja sen myötä se, että jollain tavalla maailma kaatuu päälleni ja unohdan yksinkertaisesti hengittää. Menen siis joogaan ollakseni rauhassa itseni kanssa.


Olen päässyt tutustumaan joogan eri muotoihin viime aikoina lähemmin, koska ystäväni Leena on joogaohjaaja ja luotsaa nyt omaa yritystä nimeltä YogArt. Olemme tunteneet lapsuudesta asti, ystävystyneet Madridissa, kasvaneet jossakin vaiheessa aikuisiksi sekä yhdessä että tahoillamme. Elämämme on kulkenut joskus koomisellakin tavalla samaan suuntaan ja samoihin paikkoihin.

Pieninä jumppasimme torstaisin kotikylän Urheilutalon isossa salissa. Tai äitimme jumppasivat. Ohjaajana oli Elina ja hänellä oli lycrainen jumppapuku, trikoot ja säärystimet ja hän oli ihan kuin tv:stä tuttu jumppaohjaaja Anne Sällylä. Yhtä kaunis, notkea ja taitavaLapsille tunti oli usein liian pitkä ja karkasimme leikkimään rakennuksen sokkeloihin.

Jos jotakin näistä torstai-illoista jäi käteen niin se, että liikunta voi olla kivaa, eikä sitä kannata ottaa liian vakavasti. Ja että aina kannattaa elämässään kuulua vähintään yhteen, säännöllisesti kokoontuvaan naisyhteisöön. Yhteisössä kiertäviä juoruja uutisia ei kannata niitäkään ottaa liian vakavasti. Tuo torstai-illan naisten jumpparyhmä oli oman aikansa ja paikkansa "täydelliset naiset" -yhteisö. Kaikessa epätäydellisyydessään parasta pienelle tytölle. 




Madridissa menin Leenan perässä kundaliini- ja astangajoogaan sekä juoksulenkille. Viimeksi mainittu päätyi myöhemmin osaksi elämääni. Hänen perässään olen vieraillut näkijöillä ja parantajilla, hyppinyt trampoliinilla, lukenut monia kirjoja. Leena on tehnyt minulle akupunktiohoitoja kiinalaisen lääketieteen menetelmin ja olemme käyneet lukemattomia pitkiä keskusteluja. Nämä kaikki siksi, että kasvaisimme paremmiksi ihmisiksi. Ja että tulisimme onnellisiksi ja toiveemme toteutuisi. Osa näistä on ollut varsin toimivia, välillä on menty lujaa päin mäntyä, mutta sekin yleensä käännetään voitoksi. Vieläkin meillä on tapana tehdä aarrekartat uuden vuoden aattona.






Yksi Leenan parhaimpia puolia on se, että hän osaa mokaamisen jalon taidon paremmin kuin kukaan muu tuntemani ihminen. Hän on laittanut itsensä likoon kaikessa mahdollisessa itsensä ja oman onnensa etsinnässä, tehden tästä kaikesta yleensä myös melko suuren numeron. Mutta läheltä seuranneena voin sanoa, että kaikki se itsensä etsiminen on loppupeleissä kannattanut, tuottanut tulosta, ollut kaiken sen hakemisen arvoista. Leenalla on myös äärettömän hyvä ihmisenlukutaito. En suosittele larppaamista hänen seurassaan. Jäät rysän päältä kiinni.

Nykyinen torstai-iltani on siis varattu joogalle. Elinan paikalla on Leena ja urheilutalo on vaihtunut hieman suuremman kaupungin liikuntakeskukseksi. Kukaan ei puhu enää lycrasta, nykyisin se on tekninen materiaali. Jooga on niitä lajeja, joissa voin kaikessa rauhassa olla oma epätäydellinen itseni.



Syksyyni kuuluu ainakin Leenan vetämät Flow-joogatunnit. Flow-jooga on yhdistelmä eri joogamuotoja ja siinä oma keho, niin henkisenä kuin fyysisenä elementtinä luo itselle sopivan haasteen. Kaikki liikkeet, kuten aurinkotervehdykset, soturit, ylös- ja alaspäin katsovat koirat tehdään omaa kehoa kuunnellen. Taustalla on musiikkia, mutta liikkeitä ei tehdä sen tahdissa. Tunnin jälkeen olo on rentoutunut, mutta energinen. Jos keho, eritoten henkisesti on ollut oikein kunnolla lukossa, saattaa itkettää. 

Viime viikolla kävin kokeilemassa Leenan ohjaamaa Aerial-joogaa eli suomeksi ilmajoogaa. Siinä joogaliikkeitä tehdään katosta roikkuvan silkkiliinan (hammockin) avulla. Liikkeitä tehdään liinan sisässä, välillä ollaan matolla, jolloin liina toimii "köysimäisenä" apuvälineenä tai sitten sen avulla roikutaan ilmassa, jolloin akrobaattisin puoli pääsee esille. Viimeksi mainitusta tuli suosikkini, koska maailma pää alaspäin katsottuna antaa kaikelle uuden näkökulman. Ehkä siksi, että sydän nousee tässä asennossa pään yläpuolelle. Olen kokeillut Aerial-joogaa vasta kaksi kertaa, mutta se on antanut tarpeeksi niin haastetta kuin hyvää oloa, että yhteistyö silkkiliinan kanssa tulee vielä jatkumaan.


Yogartin toimintaan kuuluu myös luova taideilmaisu, siitä voit lukea tarkemmin tästä ja tästä.





* Flow-joogaan pääsee ainakin Tampereella täällä ja Lempäälässä täällä.

* Aireal-tunteja on tarjolla Ruuskasen talossa, Lentävässä matossa,
missä myös paljon muutakin joogaa sekä rento ja kodikas ilmapiiri.  

* YogArtin omat sivut tästä ja Facebook-sivu tästä.


*****


Ihminen on kauneimmillaan silloin kun hän tekee omintaan.
                                              
                                                Karl Bosch