31. lokakuuta 2015

Piilossa (MakroTex -kuvahaaste)

Tämän viikon MakroTex -haasteen aiheena on Piilossa. Tällä viikolla kävin myös Siskoni ja Setäni kanssa kalassa, lähinnä katsastamassa verkot ja siinä samalla heittämässä virveliä. Otin sattumalta kameran mukaan, jospa nyt sattuisi löytymään jotakin kuvattavaa. Veneen lipuessa hiljalleen eteenpäin, mietin pinnan alla piilossa olevaa elämää, kiviä, ansoja, aarrearkkuja, pudonneita ankkureita. Ja edessä siintävää horisonttia, joka näkyy tummana raitana, mutta jonne hiljaisista äänistä päätellen piiloutuu myös elämää. Vain joutsenet ilmoittivat suureen ääneen olemassaolostaan.

Osallistun tällä veneretkellä otetuilla kuvilla tämän viikon haasteeseen. Valitettavasti kaikki piilossa oleva elämä ei paljastu. Joistakin kuvista voi vain päätellä, että sitä on.
    







































Piilossa on ollut muitakin. Katso tästä.


30. lokakuuta 2015

Huulipunaa ja kyyneleitä

Kävin pari viikkoa sitten katsomassa Sara Hildénin taidemuseossa näyttelyn nimeltä Aseina huulipuna ja kyyneleet? Moninainen naiseus.



Näyttelyssä naiseutta pohditaan pääosin naistaiteilijoiden kautta, mutta mukana on myös muutama miestaiteilijakin. Aihetta lähestytään niin muotokuvien kuin esimerkiksi naisille suunnattujen kulutustavaroidenkin kautta. En yleensä innostu veistoksista tai tilateoksista, mutta tässä näyttelyssä ne kaikki jollakin tapaa koskettivat. Mieleeni jäi eritoten Mariko Morin Renew. Ehkä vain naisia voi kuvata niin kauniilla muodoilla tai niin kauniit muodot voivat kuvata vain naista. 

Viehätyin myös suurista, valkoisista ja vaaleasävyisistä, pelkistetyistä tauluista. Olen pinttynyt ajatukseen, että tällaisiä nousee myös tilaamani tilan seinille. Sinne, missä on valkoiset lautalattiat. 

Dorian Greyn valokuvamaisen tarkka muotokuva oli pelottava, mutta kaunis. Tunsin häpeän pistoksen, koska en tunne kyseisen naisen tarinaa. Aion ystävystyä hänen ja Oscar Wilden kanssa lähiviikkoina. 

Esillä oli myös äitiys. Kaksi työtä aiheesta olivat järkyttäviä, jopa kamalia, mutta koin helpotusta niitä katsoessani.




Punaiset huuleni katosivat Café Sarassa nautitun kahvin ja korvapuustin mukana. Tunsin olevani aseeton ja toivoin, etten törmää kehenkään sellaiseen, jonka edessä joutuisin tavalla tai toisella puolustautumaan. 

Kyyneleitä en enää miellä aseeksi. Sitä ne olivat ja hyvä sellainen joskus nuorempana. Ainakin silloin kun poikaystävä jätti. Sopivasti draamaa kehiin ja palattiin entiselleen. Ihan turhaan, mutta sekin piti oppia kantapään kautta.

Kyyneliin turvauduin myös lähtöselvityksessä kun nostin hihnalle 20 kg ylimääräistä. 
"Sun tarvii nyt jättää jotain pois tai sitten maksaa näistä ylimääräisistä kiloista." 
Nostettuani aseeni esille virkailijan äänensävy muuttui kummasti:
"No antaa nyt sitten mennä tämän kerran." 

Kertoja kertyi huomattavasti enemmän kuin kerta. Halpalentoyhtiöiden vallattua markkinat ja sisäisen aikuisen naisen varttuessa täyteen mittaansa luovuin aseestani vapaaehtoisesti.


Kotiin palatessani pysähdyin Kekkosentien sillalla. Silmät kostuivat, kyyneleet vierivät. Moninaisen naiseuteni vajavaisin puoli rimpuili esiin. Olisin halunnut heittää sen sillalta alas, mutta se on jo pitkään ollut liian painava. Jos joku tässä tilanteessa väittää kyyneleitä aseeksi, erehtyy pahan kerran. Tunsin olevani puolustuskyvytön kaiken katkeruuden, epätoivon ja surun keskellä. Toivoin toistamiseen, ettei kukaan näkisi minua.



Sitten jatkoin matkaa. Näsijärvi on aina kaunis, ihan kuin kaunis nainen. Jos suomen kielessä sanoilla olisi suku(puoli), feminiini tai maskuliini, järvi olisi takuuvarmasti feminiini. Kaikki sen rantaviivat, saaret ja salmet. Tyyneys, myrsky ja liplatus. Eritoten sen tapa kuunnella, kuivata kyyneleet, lohduttaa, rauhoittaa. Ihan kuin äiti.
  


Tuuli tunkeutui takin alle yrittäen hidastaa matkaani. Ehkä pitäisi kulkea hitaammin, onhan syksykin kauneimmillaan. Vähitellen Näsijärvi jäi taakseni. En oikein jaksanut ajatella mitään. Silti ajattelin, että täällä on tuhansia järviä ja tuhansia murheellisia lauluja. Tuhansia äitejä. Tuhansiksi palasiksi särkyneitä unelmia. Ja ainakin yksi syntymätön lapsi.     




Näyttely avoinna 17.01.2016 asti.

Sara Hildénin taidemuseo
Laiturikatu 13 Särkänniemi
Tampere
    

28. lokakuuta 2015

Sininen lanka

On tullut se aika vuodesta, että kävin lankalaatikkoni sisällön läpi. Tälläinen kertaus näyttää olevan elämässäni jonkinlainen syksyinen traditio. Monet keristä ovat majailleet laatikossa jo pitkään, osan niistä olin unohtanut ja muutama olisi saanut minun puolestani vaikka kadota. Sitten on niitä, jotka inspiroivat uudelleen ja uudelleen. 




Joskus langat "loksahtavat paikoilleen", linkittyvät johonkin ihmiseen, ehkä värinsä vuoksi tai ehkä siksi, että ajatukset hänestä ovat kauniita, lämpöisiä. Ehkä siksi, että olisin toivonut hänen viipyvän elämässäni pidempään.


Sininen sukkalanka on ollut laatikossa iät ajat. Itse en käytä juuri koskaan sinistä missään muodossa. Se ei vaan sovi minulle. Eritoten kasvojen lähettyvillä koen värin oudoksi, vaikka todennäköisesti on myös olemassa myös minulle sopiva sininen. Omistan ainoastaan yhdet tummansiniset farkut. Olisi jopa suorastaan hankalaa yrittää alkaa yhdistellä sinisiä vaatekappaleita garderopini nykyisen sisällön kanssa. 



Tänä vuonna elämääni on tullut ihminen, jolle suon välillä sinisiä ajatuksia. Silmukka silmukalta kelaan menneitä hetkiä, ihan kuin haluaisin tallentaa ne langan mukana silmukoihin ja sitä kautta sukkiin. Muistan paljon hyvää, mutta myös karvaan pettymyksen.  

Varren edetessä mietin, pitäisikö sittenkin tehdä lapaset, tikkurit. Ja pitäisikö näissä sittenkin käyttää jotain muutakin väriä, panostaa vähän enemmän. Ennen tekemissäni sukissa oli jos jonkinmoista yksityiskohtaa, kirjaimia, numeroita, kuvioita. Nyt teen asioita yksinkertaisemmin, vähemmällä vaivalla. Tämä näyttää pätevän niin neulomisessa kuin muissakin asioissa elämässäni. Valitettavasti näyttää pätevän myös kummallinen päättämättömyys, ainakin satunnaisesti.  




Nykyisin heräilen taas öisin. Olen alkanut varautua tähän ja siksi kutimet lojuvat jo valmiiksi yöpoydällä. Yön äänettömyydessä toistan samaa liikettä, samoja ajatuksia, samoja kysymyksiä; tapahtumia, fiiliksiä, ääniä, kohtaamisia ja sitä kaikkea, mitä tapahtuu hetken mielijohteen varassa. Kun yksi muuttaa mielensä ja sitten kaikki langat sotkeentuvat, kiristyvät, menevät solmuun. Kirkkaassa kuunvalossa mietin, oletko hereillä? Yksinkö? Mitä ajattelet kaikesta nyt?    

Ja mitä jää jäljelle; kolme onnetonta, yksi neulomassa sukkaa hiljaisuudessa, toinen etsimässä elämänsä punaista lankaa. Ja se kolmas. En jaksa uskoa, että hänen lankansa on yhtään kauniimmalla kerällä kuin muidenkaan asianosaisten.
  

Aamulla kummastelen kutimeen kerääntyneitä kerroksia. En muista yöllisiä tekemisiäni, ajatuksiani, en oman elämänlankani väriä. 
 
En sitäkään, miksi sittekin päätin tehdä näistä lapaset.     

  

27. lokakuuta 2015

Sata postausta

Huomasin viime viikolla, että sadannen postauksen raja lähestyy. Luku on sen verran maaginen, että en voinut olla uhraamatta sille muutamaa ajatusta ja olla kirjoittamatta aiheesta. Tämä siis on siis 100. postaukseni.   

Aika hitaasti olen tämän saavuttanut, koska monet seuraamani bloggarit postaavat helposti yli 200 tekstiä vuodessa. Ehkä juuri siksi, että yritän panostaa laatuun, en määrään. Toistaiseksi epäselvää on, että nämä lempibloggarini postaavat sen 200 laadukasta tekstiä vuodessa ja itselleni ei ole vielä auennut, miten se tehdään.  

En ole blogilleni asettanut juuri mitään tavoitteita. Hallintapaneeleihin vain kätkeytyy näitä lukuja, jotka on helppo kääntää tavoitteiksi tai saavutuksiksi, kuten 100. postaus, 10 000. vierailijan käynti, 1000. kommentti jne. Oikeastaan ainoa tavoite on vain se, että haluan kuollakseni nähdä, millainen tämä on vuonna 2020. Miten ja millaiseksi tämän kanssa kehityn? Mutta siihenkään ei tarvitse kiirehtiä, aika tekee sen ihan itse, minulta kysymättä.



Nyt sadannen postauksen kohdalla en enää juurikaan mieti, mistä kirjoittaisin, koska mistä vaan voi kirjoittaa. Ja koska en ole rajannut blogiani tietyn aiheen alle, pyrin käyttämään jokaisen vastaatulevan aiheen, ilmiön ja eritoten fiiliksen. Kaikesta varteenotettavasta ei kuitenkaan välttämättä synny julkaisukelpoista tekstiä vaikka kuinka hioisi. Blogin rajaamattomuus aiheuttaa myös sen, että lukijat löytävät minut hitaammin, koska en ole millään tavalla tunnettu tapaus. Kävijämäärälaskurin mukaan kuitenkin blogissa vieraillaan päivä päivältä enemmän. 

Turhan paljon enemmän uhraan aikaan sille, mitä ja missä kuvaan ja mitä niistä julkaisen blogissa. Valokuvauksen suhteen olen pikkutarkka pessimisti, joka ei koskaan ole tyytyväinen kuviinsa. Haluan todellakin nähdä millainen valokuvaaja olen 2020.




Sataan postaukseen mennessä olen ilokseni päässyt tutustumaan muihinkin bloggareihin, enkä ole enää yksin tämän harrastuksen kanssa. 

Näillä mennään. 1000 postauksen paikkeilla palaan taas viimeistään tähän aiheeseen!


SUURI KIITOS LUKIJOILLE!