19. maaliskuuta 2016

Talvi takanani

Hups!

Kevätpäivän tasaus. Nyt jo? Takanani on todennäköisesti elämäni lyhyin talvi. Tai nopein. Tai miten tämä sanotaan? Viimeiset kaksi ja puoli kuukautta ovat menneet kuin siivillä. En aio esittää vanhusten viljelemää, aikansa elänyttä kysymystä "Mihin se aika rientää?" "Como pasa el tiempo!" In spanish. Tiedän vastauksen. Täyteen buukattu kalenteri; on ollut paljon tekemistä ja suurin osa siitä kaiken lisäksi mielekästä. Joillekin jutuille aikaa on ollut liian vähän. Harmikseni huomasin useamman kerran toteavani; "Ai, kello on jo noin paljon." 






Oikeastaan on hienoa havahtua tähän nyt. Aina vuoden alussa rukoilen ja mantraan mahdollisimman lyhyttä ja ytimekästä talvea. Minulla ei ole mitään lunta ja pakkasta vastaan, niissä on oma hohtonsa, kunhan eivät jää asumaan. Tässä vaiheessa vuotta yleensä pyydän talvea ystävällisesti kerämään kimpsunsa ja kampsunsa ja tekemään tilaa keväälle. Tänä vuonna se tekee lähtöään huomaamattani. Melkein huudan sen perään; "Mikä kiire sulla nyt jo on?"







Tuntuu, että tänä vuonna en ole huomannut koko kylmimmän ja pimeimmän vuodenajan olemassaoloa. Muistan jossain vaiheessa kaivanneeni asfalttia ja fillariani, kun matka kävellen umpihangessa eteni kovin hitaasti. Muutaman kerran pimeys kääri minut viltin alle sohvan nurkkaan, vaikka piti lähteä treeneihin. Talvisin seitsemän aikaan illalla pimeydellä on valtaisa voima. Pirullisimpina pakkaspäivinä käytin kirpparilta löytämiäni Uggeja, vaikka vuosia sitten vannoin, etten ikinä hanki sellaisia. Vuosia sitten ajattelin todella fiksusti; Uggien huono lesti teki hiuksen hienon murtuman jalkapöytääni. Se vihoittelee vieläkin.

Asiat, jotka laiminlöin totaalisesti talven aikana, liittyvät kaikki kirjoittamiseen; blogi, päiväkirja, tekstit kirjoituskilpailuihin, ajatustenvirta, oivallukset. En tehnyt sitä tahallani, aikaa vain ei ole yksinkertaisesti ollut. Olen kaivannut pitkiä aamuja, jolloin sanat järjestäytyvät päässä ilman sen suurempaa pakottamista. Keskeytymättömiä hetkiä, jolloin tekstiä vain syntyy. Paikalleen loksahduksia, olivatpa ne sitten kirjaimia, sanoja tai kokonaisia ajatuksia, mutta kuitenkin korvien välissä saatan kuulla niiden löytävän paikkansa, oikean kohtansa.

Sama pätee lukemiseen. Kirjapino yöpöydälläni on ollut samassa asennossa kaksi ja puoli kuukautta. Kovasti uskon käyväni sen läpi, sillä olen muistanut uusia lainani. Kirjasto selvästikin tukee ajatustani, koska saan uusia lainoja lähes syyspäivän tasaukseen asti. Fiksu kaveri!































Kevät selvästi yrittää hieroa pientä kauppaa kanssani; Mitä enemmän valoa, sitä enemmän kirjoittaisin ja tuottaisin tekstiä.

Ei huonompi diili. Vai mitä?



Kuvat helmikuulta 2016