24. kesäkuuta 2016

Kesää ja kliseitä

Hups! (Olen käyttänyt tätä aloitusta aikaisemminkin tänä vuonna. Meneillään virallinen hupstailuvuosi.) 

Mutta se on täällä taas. Kesä. Aurinko. Pitkät valoisat yöt. Sade. Epämääräiset ennusteet, että helle tulee, eipäs tulekaan. Veneet Näsijärven selällä. Hiki. Lasten kiljunta. Aikuisten täyttämät terassit. Liian lyhyet shortsit. Palaneet olkapäät. Jäätelökioskit. Niin, tiedättehän, mitä tarkoitan. Kesä. Täydessä vauhdissa.







Oma kesäni alkoi vastatuulella, mutta johan koko talvi olikin pelkkää myötätuulta. Yritän ajatella, että tälläkin on tarkoitus. Aika kliseistä, mutta ehkäpä liiassa myötätuulessa iskisi vauhtisokeus.






Kissani asteli sateenkaarisillalle. 19 vuotta kestäneet maalliset kissanpäivät päättyivät. Uskon kuitenkin Pepin olleen onnekas ja onnellinen mamu.  


Löysin rinnastani kyhmyn. Kävin elämäni ensimmäisen kerran mammografiassa. Pelkäsin helvetisti, mutta samaan aikaan elin hetkessä lujemmin kuin koskaan aikaisemmin. Piru olkapäälläni kuiskaili, mitä jos? Mitä jos tämä on viimeinen kesäsi? Mitä jos? Mitä jos? 
En miettinyt. Tein. Menin. Koin. Yllättyin, miten nopeasti osaan tarpeen tullen tehdä päätöksiä.
Halusin luoda tulevaisuutta. Merkitsin kalenteriin tapahtumia mammografian jälkeen, koska janosin elämää.

Kaikki päättyi onnekseni suureen, helpotuksen huokaukseen. Kyhmy on vaaraton.


Työkuviot menivät uusiksi. En edes itse tiedä, mitä ajatella tästä. Menen päivä kerrallaan. 
    

Elämä siirteli pelinappuloitaan niin, että olen tuntenut itseni yksinäiseksi. Ne joiden kanssa kuvittelin viettäväni aikaa, eivät olekaan tässä. Kliseisesti ajattelen, että kai tälläkin on tarkoitus. Pääasia, että he ovat olemassa, keräämässä voimia.



























Onneksi on valoa, energiaa ja kuitenkin päällisin puolin kaikki hyvin. Ja vielä juhannusaattokin. Ajattelin tehdä taikoja, ehkäpä aarrekartankin. Jospa loppukesän tuntisin myötätuulen selkäpiissäni.


Hyvää juhannusta, lukijat!




Kuvat otettu tasan vuosi sitten Willa Laina Mariassa.

21. kesäkuuta 2016

Black is black

Eikö tullutkin kauniita! Kauneus on toki katsojan silmissä, mutta itselleni musta on kyllä se juttu. Nostettuani nämä pesukoneesta, pääsi inspiraatio valloilleen täydellä voimalla. Ei tule näköjään kesää ilman mustaa pitsiä. Eikä ilman virkattua kolttua, edellinen kun lähti kiertoon viime kesänä.









Löysin pitsinauhat Willa Laina Marian lipastojen kätköistä ja liinat lapsuuden kodistani. Joku on nähnyt vaivaa niiden tekemiseen ja sitten ne kuitenkin ovat jääneet käyttämättä. Otin riskin ja heitin ne pesukoneeseen mustan väriaineen kanssa. Luotin näppituntumaan, että ne ovat puuvillaa ja värjäys onnistuu. Mukaan heitin myös kaapin nurkkaan käyttämättä jääneen huivin, ajatuksena uusiokäyttää sekin jollakin tavalla.







Tälläiset pitsit ovat mielestäni hankalia kustomoida. Tosin se johtuu pitkälti myös siitä, että olen joissakin asioissa äärimmäisen perfektionisti. Ei olisi pahitteeksi, jos vähän joustaisin, katsoisin läpi sormien ja silmukoiden. Virkatut pitsiliinat näyttävät aina virkatuilta pitsiliinoilta, olivatpa ne sitten missä vaan. Ja kun ne uusiokäyttää mekkoon, edelleen ne näyttävät... virkatuilta pitsiliinoilta.

Itse tehdessäni vanhasta uutta pyrin kadottamaan materiaalin alkuperän; tässä tapauksessa haluan tehdä pitsimekon, josta kukaan ei arvaa, että käytin siinä vanhoja pitsiliinoja.

Mutta mitä sitten? Onko sen sittenkään niin väliä? Mitä se oikeastaan haittaa, että pitsiliinat paljastuvat, jos se muuten on hieno?  



Eihän näissä alkuperäisenäkään mitään vikaa ollut, mutta luonnonvalkoinen sävy ei oikein sovi minulle. Näistä tehty mekko näyttäisi helposti myös hääpuvulta. Ja eiväthän ne tässä sävyssä juuri inspiroineet.
  





Ennen syksyä kerron, mitä sain aikaiseksi.


11. kesäkuuta 2016

Positiivisen ajattelun käsittämätön voima

Löysin lähes täydellisen työpaikkailmoituksen. Sellaisen, missä voin tehdä juuri niitä asioita, joita osaan ja joihin myös koulutukseni riittää. Ansioluetteloni komppasi tätä kaikkea harrastuksiin asti; rivi riviltä työssä vaadittavia taitoja, vuosien kokemus vastaavanlaisista töistä. Äärimmäisen tärkeänä näin myös sen, että tässä työssä pääsisin toimimaan intohimoni pohjalta; voisin tehdä asioita, joita kohtaan tunnen aidosti suurta paloa. Tämä työ olisi minulle, ei epäilystäkään.


Täytin rekrytointifirman kaavakkeet ja hakemuksen. Liitin cv:n. Tarkistin kaikki. Lähetin. Viikon kuluttua hakemuksen lähettämisestä en ollut saanut mitään yhteydenottoa, joten soitin itse rekrytointivirkailijalle. Yllättyneestä äänensävystä päättelin, että hakemukseni on saattanut mennä häneltä ohi. Kerroin miksi soitin, itsestäni, työkokemuksestani, projekteistani, blogeistani, harrastuksistani. Virkailija innostui ja sovimme skype-haastattelun seuraavalle perjantaille.

Saapui perjantai ja olin hyvissä ajoin valmiina haastattelua varten. 08.30 alkaen 45 minuutin ajan kerroin itsestäni, mitä olen tehnyt aikaisemmin, miksi olen oikea tähän työhön, mitä arvostan työssäni, ja kaiken sen mitä työhaastattelussa yleensä käydään läpi. Kaikki meni hyvin, lähes täydellisesti. 09.15 olin antanut itsestäni kaiken, minkä uskon olevani parasta minua. Lopuksi virkailija pyysi vielä toimittamaan viikonlopun aikana tiedoston ottamistani valokuvista. Eritoten tuotekuvat olisivat etusijalla. Kokosin ne kasaan ja lähetin.


Haastattelun jälkeen lähdin töihin. Koska kaikki oli tähän asti mennyt niin putkeen ja hyvällä flow:lla, kelasin mielessäni sopivaa sanamuotoa, miten irtisanoisin itseni nykyisestä työpaikastani. Olenhan koeajalla, joten mitään ongelmia ei pitäisi syntyä. Vähän tietenkin puistatti ajatus siitä, että olen ollut nykyisessä työssäni vasta vähän aikaa ja näin pian ilmoittaisin lähteväni. Mutta välillä käy näin ja eritoten juuri esimiehet tietävät sen. En kuitenkaan puhuisi asiasta vielä mitään, ennen kuin näkisin mustaa valkoisella.




En muista koskaan aikaisemmin olleeni mistään työstä näin varma. Vaikka hakijoita oli ollut yli 70 ja haastatteluun pääsi 9, tunsin päihittäväni heidät kaikki. Vaikka virkailijan mukaan hakijoiden taso on ollut hyvin tasavahva, tiesin silti olevani heistä paras mahdollinen. Vaikka virkailijan mukaan myös lopullinen päätös saattaisi syntyä mutu-tuntumalla olisin minä se, jonka kohdalla hänen intuitionsa sanoisi: ”Hän se on!"

Olen muutenkin matkannut koko alkuvuoden myötätuulessa; Matkalla minuksi -projektissa sain toteuttaa itseäni, olen tavannut mahtavia tyyppejä ja kehityin eritoten harrastuksissani valtavasti. Planeetat ovat olleet kohdallaan. Miksei siis nytkin?



Positiivinen fiilis lisäsi itse itseään ja tarttui muihinkin elämän osa-alueisiin. Tulevaisuus näytti valoisalta. Työstä saisin sen verran enemmän palkkaa, että nousisin ns. keskiluokkaiseksi. En tykkää luokitella ihmisiä ja tiedän, että raha ei tee onnelliseksi. Arvostan huomattavasti enemmän sydämen sivistystä ja henkistä vaurautta, mutta ajatus siitä, että saisin maksettua opintolainat pois ja voisin ainakin kerran vuodessa matkustaa ja että saisin ostettua muutamia lisävarusteita kameraan ja pitkään ihailemani Finlaysonin uudet pussilakanat, sai hymyn huulille ja perhosia mahan pohjaan.



Alkuviikosta aloin odottaa soittoa, ilmoitusta siitä, että olen tullut valituksi, että milloin kirjoittaisimme sopimuksen jne. Ei kuulunut. Sain sähköpostia:


Olen eilisen ja tämän päivän arvioinut hakijoita ja valtavan laajan hakijakunnan joukosta valinnut jatkoon menijät. Valitettavasti tällä kertaa emme pääse kanssasi jatkamaan, mutta palataan tulevaisuudessa uudestaan asiaan uusien mahdollisten hakujen osalta!

Kiitos Jenni osallistumisestasi sekä oikein lämmintä ja aurinkoista alkavaa kesää.”


































Niin, ja tämä ei ollut elämäni ensimmäinen työhaastattelu. 


Kuvat Tampereen työväenopiston jatkokurssi kevät 2016.