29. toukokuuta 2017

Lupaus kesästä

Matkapäiväkirjani avautuu vielä monta kertaa, mutta haluan olla hetken aikaa blogissakin täällä, tässä ja nyt. Samalla kun muistelen ja kirjoitan matkastani, järjestän siellä otettuja valokuvia. Niitä on ihan liikaa, lähemmäs 2000. Toivoisin, että kesän aikana saan organisoitua ne kaikki, niin koneella, paperisina kuin omassa päässänikin.









Jet lagin ja ensimmäisen viikon jälkeen aloin vähitellen heräämään tähän päivään ja tähän maahan. Kylmyys, hiljaisuus, autiot kadut ja valoisat illat ja aamut, harmaat ja hymyttömät ihmiset, kuiva ja kiristävä ihoni (joka ei alkuunkaan tykännyt kuumasta +34° pudotuksesta koleaan, +4°), visalasku jne. ovat pikkuhiljaa siirtäneet minut todellisuuteen. Todellisuus, la realidad, näyttää tarkoittavan tuttua ja turvallista, niin hyvässä kuin pahassa.









Kulunut kuukausi meni "Kuubalaisessa krapulassa", mutta nyt aistin ilmassa hiipumista. Viime päiviin asti olen jaksanut muistaa maan ilon ja onnellisuuden. Kun muuta vaihtoehtoa ei ole, niin ollaan sitten onnellisia! Ihmettelen itsekin miten salakavalasti länsimaiset ongelmat änkeävät elämääni. Yhtenä päivänä löysin itseni kaupan hyllyn äärestä vertailemassa ruokien kaloripitoisuuksia. Kuubalaisen ei tarvitse, koska ruoka on kortilla ja sitä on jokaiselle sama määrä. Toisena päivänä laskin budjettini ja totesin, että työttömyyskorvauksella ei pitkälle pötkitä. Kuubalainen kyllä pärjää (mukisematta) 20 eurolla kuussa! Ja kyse on palkasta, ei valtion avustuksista. Kaikenlaisia esimerkkejä löytyy harva se hetki ja pelkään päivää, jolloin kuplani puhkeaa lopullisesti.

Ilmottauduin salsakurssille, jotta edes kerran viikossa muistaisin karibialaiset rytmit ja ilon!






Etsin töitä. Elän puhdasta Deja vu:ta. Kirjoitan hakemuksia joissa ylistän itseäni. Koska en hae yhden alan töitä, olen tehnyt monta erityyppistä hakemusta. Jos nämä kaikki yhdistäisi, olisin multitalentti tai monta sivupersoonaa omaava henkilö. Välillä koen maailman olevan käsittömättömän epäreilu ja lamaannun ja jäädyn totaalisesti. Enter jää painamatta ja suljen koneen unohtaakseni koko paskan. 



Paluu Näsijärven rantaan on aina parasta. Se on tavalla tai toisella vuosittain toistuva Deja vu. Ruman Ranta-Tampellan rakennustyömaan läpi sinne on vielä lyhyempi matka kuin aiemmin. Olen pikkuhiljaa löytänyt uudestaan juoksemisen ilon. Tuulen vire iholla, hitaasti herännyt kevät, veteen lasketut veneet ovat lupaus kesästä. Kesä, kylmäkään sellainen, ei oikeastaan koskaan voi olla kovinkaan huono. 

Yhtenä päivänä rannalle, puiston penkille puhelimeensa ja ajatuksiinsa uppoutunut tuttu, turvallinen ja jotenkin harmaantunut Manserocktähti vilkaisi minua ja kas, hymyili! Hymyilin takaisin ja kuubalaisessa kuplassani luin hänen ajatuksensa: "Que linda! Lindissima!" 


Kuubalainen kupla vai sittenkin vain kevät? Tiedä häntä.       



Kuvat toukokuulta 2017

27. toukokuuta 2017

Matkapäiväkirja: Päämääränä León, Nicaragua

Quatemalasta lähdin kohti Nicaraguaa. Olin etukäteen varannut bussimatkan Antigua-Leon, koska löysin edullisen sellaisen; 50USD. Edellisen päivän kaaosmaisen bussiretkeilyn vuoksi jännitin tulenko koskaan pääsemään perille asti. Mikään täyden kympin matka se ei ollut, mutta ensinnäkin jo äärettömän halvan hinnan vuoksi ei voi paljoa vaatia.



Minibussi haki minut aamutuimaan majapaikastani ja vei Guatemala Cityn bussiasemalle, kuljettaen samalla myös muutaman muun lentokentälle. Jonkilainen kateus kirpaisi katsellessani ihmisvirtaa, joka kulki lentokentän liukuovien läpi. Teki mieli juosta mukaan. Tunnissa olisin lentäen perillä Nicaraguassa, mutta nyt oli jo myöhäistä. Olin aikaisemmin etsinyt myös lentoja, mutta en löytänyt ainoatakaan lentoa alle 100 €.




Quatemala Cityn bussiasemalla odotin nelisen tuntia. Olin ymmärtänyt että lähtisimme suurin piirtein saman tien, mutta toisaalta sellainen järjestelmällisyys olisi ollut aivan liian länsimaalaista. Bussi lähtisi klo.13.00. Tämän kolmen tunnin aikana minulta kysyttiin kolmesti, miten maksan lipun. Dollareilla vai Quetzaleseilla? Kolmas vastaukseni osoitti, että hallitsen suuttumisen espanjaksi vielä ihan hyvin. Ensimmäinen bussikuski vei matkalipun/kuitin vakuuttaen, että en tule tarvitsemaan sitä. No en tarvinnut ja olisihan se ollut aivan liian yksinkertaista näyttää se kuitti kun joku pyytää maksua. Tulipa sitten harjoiteltua suuttumisen ja sen purkautuminen ihan suullisesti. Vaikka korotin ääntäni, muistin pysyä kohteliaana.

Samaisen odottelun aikana, minut ja matkatavarat vaihdettiin toiseen bussiin, vaikka ensimmäisessä bussissa minulle oli varattu paikka omalla nimellä. Toisessa bussissa minut laitettiin Brendan paikalle. ”Kyllä tää bussi menee Leoniin ja voit istua tässä” väitti assari, kun taas epäilin päämäärääni.

Odottamisen lomassa ehdin käydä lounaalla, kahvilla ja selata kaikki mahdolliset somet. Jos jokin toimii suhteellisen mutkattomasti niin Wi-Fi.

Bussi oli Quatemalan paikallisbusseihin verrattuna suhteellisen uusi; penkin sai asetettua lievästi takakenoon nokosia varten ja onneksi sieltä löytyi wc. Tietenkään wc:ssä ei ollut paperia, mutta tähän olin varautunut. Hieman myös huvitti lappu ovessa: vain pissaamista varten. Heh! Entäs jos on isompi hätä?




Loppujen lopuksi bussi lähti klo. 14.00. Matka kului verkkaisesti. Nukuin katkonaisesti; heräsin liian kovalla huutavaan televisioon tai radioon ja kun sain uudestaan unen päästä kiinni, oltiin jo rajalla ja bussista piti poistua passintarkastusta varten. Jokaisella pysähdyspaikalla huokaisin helpotuksesta; taas on saavutettu yksi määränpää ja vähän olen lähempänä kohdetta. Salvadorissa ja Hondurasissa turistibussien ryöstöt ovat arkipäivää. En halunnut antaa pelolle valtaa, mutta toisaalta en myöskään voinut olla unohtamatta sitä. Rajapysähdyksiä oli kolme: ensin Quatemala-Salvador, Salvador-Honduras ja Honduras-Nicaragua. Ankeita paikkoja. Lisäksi olin lähtenyt matkaan lähes ilman käteistä kuvitellen että aina voi maksaa kortilla. Ei voi. Vasta viimeisellä pysähdyspaikalla, Hondurasin ja Nicaraguan rajalla, löytyi matkan ensimmäinen pankkiautomaatti. Onneksi bussikuski oli ystävällinen ja lainasi. Suurista summista ei ollut kyse, yhteensä noin 15 USD. Viimeisellä rajalla viivyimme reippaasti yli tunnin. Bussi tyhjennettin kokonaan ja kaikki matkalaukut ja kassit tarkistettiin. Kulutin aikaa muiden matkustajien kanssa kertomalla kummallisia asioita Suomesta. Heille kummallisia, minulle päivän selviä, kuten se että voin ja uskallan matkustaa yksin, vaikka olen nainen.


      
Bussimatkani kesti 18 tuntia. Aamulla saavuin Leóniin. Uusi maa, uudet kujeet.





19. toukokuuta 2017

Matkapäiväkirja: Guatemalan koominen ja kaoottinen bussiliikenne

Guatemalan bussiliikenne on uniikki ja aivan omaa luokkaansa, kuin liikkuva teatteri tai tien päälle eksynyt huvipuistolaite. Ensimmäisen kerran hyppäsin paikallisbussiin Antiguassa kotipysäkiltäni, taittaakseni matkan nopeammin keskustaan, vaikka käppäillenkään siihen ei mennyt kuin 20 min.

Värikkäistä paikallisbusseista käytetään nimeä chicken bus, mutta nimi ei ole guatemalalaisten itse antama vaan turistien. Nimen kerrotaan tulevan siitä, että bussin katolle pakataan tavaroita yms. kalustoa, mukaan lukien myös eläviä eläimiä kuten kanoja.
  
Bussit ovat vanhoja amerikkalaisia koulubusseja, jotka Guatemalassa kustomoidaan vuoristoteihin ja paikalliseen värikylläiseen makuun sopiviksi. 

Bussissa työskentelee aina kuljettajan lisäksi myös apulainen tai assari, joka hoitaa rahastuksen ja pakkaa matkustajien tavarat katolle. Pysäkillä hän vetää matkustajat sisään tai heittää päätepaikkaan saapuneet ulos. Vetää ja heittää kuulostavat rajulta, mutta Guatemalassa busseilla on käsittämätön kiire (minulle ei koskaan selvinnyt miksi) ja siksi pysähdyspaikoissa toimitaan ripeästi. Joskus tuntui, että minut otettiin kyytiin kirjaimellisesti lennosta. Myöskään kaasujalkaa ei säästellä ja nopeusrajoituksista ei juuri välitetä, jos niitä ylipäätään on. Vauhti mutkikkailla vuoristoteillä tuo väkisinkin mieleen Särkänniemen vuoristoradan, varsinkin jos kyydissä on riemusta kiljuvia lapsia.

Bussit ovat lähes aina täynnä. Ja kun sanon täynnä, tarkoitan sekä penkkejä että käytävää. Tunnelma on todella tiivis, ollaan kuin sillit suolassa. Joskus jopa niin tiivis, että assari ei pääse rahastamaan vaan kiipeää hattuhyllylle ja hoitaa hommansa sieltä käsin.


       
Paluu San Pedrosta takaisin Antiguaan oli täysi kaaos. Menin lautalla Panajacheliin, kuten olin tehnyt tullessakin. Olin ajoissa ja tiesin, että bussi lähtee samasta paikasta kuin mihin oli minut tullessa tuonutkin. Bussipysäkillä paikallinen herrasmies kysyy minulta minne matka. Päämäärästäni kerrottuani samainen äijä tokaisee: ”No creo que viene hoy. Es que hay bloqueo en la carretera.” ”Ei taida bussi tulla tänään, tiellä on katkos." Toinen kaveri komppaa. Anteeksi mitä? Hetken kuluttua vanhempi rouva on miesten kanssa samaa mieltä, paitsi että tiellä on mielenosoitus! Kysyin, voisinko tarkistaa bussin aikataulun jostakin ja minua neuvottiin käymään ”toimistossa” joka sijaitsi n. 100 metrin päässä. Saavuin pieneen ja vaatimattomaan katutason huoneeseen, (josta ei mitenkään voinut päätellä sen olevan paikallisjoukkoliikenteen toimisto -paitsi kysymällä!) ja keskeytin vanhemman rouvashenkilön lounastauon. Hän kuitenkin mielellään ryhtyi selvittämään kulkupelini kohtaloa ja vastauskin löytyi; bussini tulisi noin klo. 13.00. Huokaisin helpotuksesta, vain kaksi tuntia myöhässä. Sen verran kyllä odotan, koska se tarkoittaa, että noin kolmen maissa olen perillä Antiguassa. Palasin takaisin ja päätin odottaa bussia pysäkkiä vastapäätä sijaitsevassa kahvilassa, missä olin jo aikaisemminkin nauttinut halvan ja mauttoman kahvin. Vaihtoehtona olisi ollut tehdä pieni kierros Panajachelin keskustassa, mutta en matkalaukun ja repun kanssa innostunut asiasta. Kahvilan edessä työskenteli mies pienessä myyntikojussa ja hän oli kuullut kaikki aikaisemmat keskusteluni muiden kanssa ja oli täysin perillä matkastani ja päämäärästäni. Istuessani kahvilaan, myyntipöydän mies kiskaisee minua hihasta ja ilmoittaa: ”Ya viene su autobus!” Että mitä? Bussini siis tulee jo. Mutta kun sen piti tulla vasta parin tunnin päästä. Raahaudun kamppeineni ulos. Mies näyttää minulle vihreän bussin, joka on juuri mennyt pysäkin ohi ja joka kohta tekisi käännöksen ja pysähtyisi tien toiselle puolelle ottaakseen sieltä matkustajat kyytiin ja veisi minut Antiguahan. "Esperese aqui, ahorita viene!" (Odottakaa tässä, bussi tulee ihan kohta!) Ja niin odotan intoa piukassa, koska näyttää siltä, että tämä menee sittenkin alkuperäisen suunnitelman mukaan. 

Silmänräpäyksessä huomaan vihreän bussin saapuvan. Nostan käteni ylös, että minut varmasti huomataan, vaikka se ei paikallisten tapa olekaan. Bussi painelee ohitseni, pysähtymättä. Se ei edes hiljennä. Epätoivoisena katson ihmisiä, jotka ovat tulleet aamupäivän aikana tutuksi. "Es que no paro!" Ei se pysähtynytkään! Ei se nyt sitten pysähtynytkään. Tällaistä sattuu. Elämä on!

Tässä vaiheessa tirautin matkani ensimmäiset kyyneleet. Ketutti, että olin ostanut jo lähdettyäni Antiguasta meno-paluulipun, joka nyt osoittautui huijaukseksi. Lohduttavaa oli kuitenkin guatemalalainen ystävällisyys; kaikki halusivat auttaa. Bussijärjestelmä koko maassa on täysi kaaos, mutta ihmiset aidosti etsivät ratkaisua ongelmaani. 

Panajachelista sitten löytyikin bussi Sololaan ja sieltä taas seuraavaan kylään, jonka nimi on jo unohtunut. Parilla vaihdolla pääsisin Antiguaan asti. Matka järjestyi, paitsi että jokaisella asemalla minulla oli jokin ongelma; Sololassa huomasin käteisvarojeni loppuneen ja koko kylässä ei ollut pankkiautomaattia visakortille. Matkaan tuli uusi lisäkierros toiseen lähikylään tuk-tukilla ja takaisin. Sen takapenkillä vuodatin matkan toiset kyyneleet kuskin yrittäessä piristää päivääni. Seuraavassa paikassa assari unohti pysäkkini ja jätti minut, hmmm.... no, sinnepäin. Yksi kerrallaan totesin kaikkien ohikiitävien bussien menevän Guateen eli Guatemala Cityyn, toisin sanoen täysin väärään suuntaan.

Kuitenkin joka kerta paikalle ehti joku hyväsydäminen auttavan kätensä kanssa.



Iltapäivällä noin 15.30 olin perillä Antiguassa, vastoinkäymisistä huolimatta nopeammin kuin olin kuvitellut. Kaiken lisäksi matkatoimiston virkailija palautti minulle paluulipun rahat ja vannoi henkensä edestä, että seuraavan päivän bussikuljetus Nicaraguaan on todellakin järjestetty ja toimii sovitulla aikataululla. 


15. toukokuuta 2017

Matkapäiväkirja: San Pedro, Lago Atitlán, Guatemala

Viimeinen kohteeni Guatemalassa oli Atitlánjärvi. Se sijaitsee maan lounaisosassa ja sen rannoilla olevista kaupungeista suurin on Panajachel. Sinnekin lähdin ystävien -kuinkas muuten!- suosituksesta.

Panajachel sijaitsee noin kolmen tunnin ajomatkan päässä Antiguasta. Alunperin tarkoitukseni oli jäädä sinne, mutta koska suunnittelin Tour de Lago Atitlánin tyyliin edellisenä iltana, en enää löytänyt sieltä edullista majapaikkaa. Summamutikassa valitsin järven rannalta sijaitsevista pikkukylistä San Pedron, mikä osoittautui varsin mukavaksi vaihtoehdoksi. 










Panajachelista San Pedroon pääsee lautalla reilussa puolessa tunnissa. Saman matkan voi toki tehdä myös bussilla, mutta itse vesi-ihmisenä harvoin kieltäydyn veneretkistä. Kaiken lisäksi satama löytyy läheltä bussin päätepysäkkiä. Mitään merkkejä tai kylttejä ei ole, mutta paikalliset kyllä neuvovat.

San Pedro on pieni ja hurmaava, noin 15 000 asukkaan vuoristokylä. Hektisen Antiguan jälkeen se tuntui rauhan tyysijalta. Järven ympärillä kohoavia tulivuoria peitti ohut usvakerros, enkä voinut olla muistamatta retkiäni Näsijärven rantaan; maisema on meditatiivinen, erittäin rauhoittava ja jollakin tavalla kotoisa.








San Pedrossa tuk-tukit ovat värikkäämpiä kuin Antiguassa.

Vietin San Pedrossa kolme päivää. Siinä ajassa ehdin tutustua myös naapurikylään, San Juaniin, joka sijaitsee noin tunnin kävelymatkan päässä San Pedrosta. Kuumuuden vuoksi menin itse tuk-tuk:lla, mutta jos pääset ylös hyvissä ajoin ennen keskipäivän auringonpaahdetta, niin mene ihmeessä kävellen; aivan ihastuttava reitti vuoristomaisemissa nousuineen ja laskuineen.

San Juanissa minua kiinnosti erityisesti Casa del tejido, joka on paikallisten intiaaninaisten perustama yhteisö. Casa del tejidon eli Kangastalon idea on säilyttää Maya-kulttuurien tekstiiliperinteet ja paikan päällä pääsee tutustumaan kankaanvalmistuksen eri vaiheisiin, alkaen puuvillan keräämisestä aina valmiiseen tuotteeseen asti. Kaikki kankaat tehdään käyttämällä paikallisia luonnonvaroja ja tuotto käytetään intiaaniperheiden sekä lasten ja nuorten koulunkäynnin tukemiseen. 

Ammattini vuoksi kankaanvalmistusprosessi ei ollut minulle täysin uusi. Enemmän ihmettelemisen aihetta antoi kuunkierron vaikutus tietyissä kasveissa langan väreihin; täydenkuun aikaan saadaan tummansinistä ja puolikuun aikaan vaaleampaa. Wow! Intiaanien tietämys kuunkierron vaikutuksesta maallisiin asioihin on valtaisa. Toivoisin joskus voivani paneutua tähän aiheeseen syvemmin. 

Kangastalossa tein myös ostoksia, mutta niistä myöhemmin ihan oma postaus. 




Casa del tejido


San Juanissa voi myös tutustua kaakaon valmistukseen.

Paahdettuja kaakaopapuja
Tein retken Indian Nose -vuorelle. En juuri koskaan innostu patikoinnista tai vaelluksista, mutta koska nyt oli aikaa ja kaikkea pitää elämässä kokeilla, niin päätin lähteä. Toinen vaihtoehto olisi ollut nousu San Pedro -tulivuorelle, mutta matka olisi ollut pidempi, nousu korkeampi ja kaiken lisäksi tulivuori ei ole aktiivinen.

Ennen retkeä totesin tarvitsevani uudet lenkkarit. Lähdin ostamaan niitä edellisenä iltana. Juuri ennen saapumistani keskustaan ja kauppa-alueelle, alkoi satamaan ja koko kylästä katkesi sähköt. Tämä lienee varsin yleistä, koska melko nopeasti kauppiaat löysivät varastoistaan kynttilöitä ja kaupankäynti jatkui kuin mitään ei olisi tapahtunut. Suurempi ongelma oli se, että kyläpahasessa oli vain kolme pientä myymälää, jotka myyvät ns. lenkkareita tai tennareita. Jostain syystä kokoa 37 ei näyttänyt olevan tarjolla missään. Muutenkin valikoima oli kaikissa kaupoissa melko vähäinen ja jos löysin varteenotettavan vaihtoehdon niin "varastossa ei nyt juuri sitä kokoa ole".  

Ostin siis vähän reilummat lenkkarit romanttisessa kynttilänvalossa sateen ropistessa ikkunaan. Hurmaava, hetkellinen hämäryys teki tepposet ja kotona totesin ostaneeni "sian säkissä"; feikit Niket ja toisesta lenkkarista puuttui jopa merkki. Laatu niin huono, että hyvä jos kestää loppumatkan. En tietenkään ollut saanut kaupasta kuittia, joten reklamointi seuraavana päivänä olisi turhaa. Kalliit ne eivät olleet, mutta päivänvalossa olisin vähän tingannut. 



Aamunkoitto Indian Nose -vuorella


Guatemalassa on yleisesti ottaen halpaa, mutta San Pedro oli vierailemistani paikoista halvin. Turisteja näkyy katukuvassa, mutta vähemmän kuin Antiguassa. Kahviloiden, ravintoloiden ja ylipäätään vierailijoille suunnattujen tuotteiden hintataso on tasapäisempi kuin Antiguassa. Sataman vieressä kulkevalta rantareitiltä löytyy kauniita kuppiloita ja vaihtoehtoja on niin janoiselle kuin nälkäisellekin. Joissakin paikoissa palvelu pelaa paremmin englanniksi. Löytyipä sieltä yksi mielenkiitoinen design -kauppakin, Bolso, joka valmistaa kestävän kehityksen periaattein erilaisia nahkatuotteita, pääasiassa laukkuja. 

Turistit, jotka ovatkin päättäneet jäädä, ovat perustaneet San Pedroon ruokapaikkoja, matkatoimistoja ja yllättävän monta joogakoulua. Toisaalta paikka jo rauhallisuutensa vuoksi on mitä mahtavin viettää viikon rentoutusloma; joogata, vaeltaa vuorille, vuokrata kanootti ja meloa järvenselälle. Tai makoilla riippukeinussa ja lukea kirjaa. (San Pedrossa oli ennen minua käynyt joku toinen suomalainen ja jättänyt minulle kämäseen, pölyttyneeseen antikvariaattiin Tuomas Kyrön 700 grammaa! Tästä oli iloa eritoten tulevilla bussimatkoilla.)    

Jos olisin tullut ajan kanssa, olisin käynyt muissakin Lago Atitlánin pikkukaupungeissa tai ehkäpä kiertänyt koko järven ympäri.






San Pedrossa unettomuuteni sai kokonaan uuden ulottovuuden. Olen elämäni aikana kärsinyt sen lähes kaikki mahdolliset ja mahdottomat muodot ja viime vuosina olen myös todennut selättäneeni niistä suurimman osan. San Pedrosta lähdin pienen univajeen kanssa, koska en saanut nukutuksi KUKON LAULUN VUOKSI! Kyse ei ollut yhdestä kukosta vaan kokonaisesta kuorosta; tuntui että välillä käytiin jonkinlaista dialogia, mutta useimmiten kukkoiltiin! Heillä ei myöskään ollut ns. kukon laulu-aikaa vaan tyyli oli vapaa läpi yön. 

Niin, matkailu avartaa.







Guatemalassa yksi paikallinen olut, ihan hyvä sellainen, on Gallo eli Kukko. Unettomina öinä kuvittelin tietäväni, mistä nimi tulee.