Matkapäiväkirja: Guatemalan koominen ja kaoottinen bussiliikenne

Guatemalan bussiliikenne on uniikki ja aivan omaa luokkaansa, kuin liikkuva teatteri tai tien päälle eksynyt huvipuistolaite. Ensimmäisen kerran hyppäsin paikallisbussiin Antiguassa kotipysäkiltäni, taittaakseni matkan nopeammin keskustaan, vaikka käppäillenkään siihen ei mennyt kuin 20 min.

Värikkäistä paikallisbusseista käytetään nimeä chicken bus, mutta nimi ei ole guatemalalaisten itse antama vaan turistien. Nimen kerrotaan tulevan siitä, että bussin katolle pakataan tavaroita yms. kalustoa, mukaan lukien myös eläviä eläimiä kuten kanoja.
  
Bussit ovat vanhoja amerikkalaisia koulubusseja, jotka Guatemalassa kustomoidaan vuoristoteihin ja paikalliseen värikylläiseen makuun sopiviksi. 


Bussissa työskentelee aina kuljettajan lisäksi myös apulainen tai assari, joka hoitaa rahastuksen ja pakkaa matkustajien tavarat katolle. Pysäkillä hän vetää matkustajat sisään tai heittää päätepaikkaan saapuneet ulos. Vetää ja heittää kuulostavat rajulta, mutta Guatemalassa busseilla on käsittämätön kiire (minulle ei koskaan selvinnyt miksi) ja siksi pysähdyspaikoissa toimitaan ripeästi. Joskus tuntui, että minut otettiin kyytiin kirjaimellisesti lennosta. Myöskään kaasujalkaa ei säästellä ja nopeusrajoituksista ei juuri välitetä, jos niitä ylipäätään on. Vauhti mutkikkailla vuoristoteillä tuo väkisinkin mieleen Särkänniemen vuoristoradan, varsinkin jos kyydissä on riemusta kiljuvia lapsia.

Bussit ovat lähes aina täynnä. Ja kun sanon täynnä, tarkoitan sekä penkkejä että käytävää. Tunnelma on todella tiivis, ollaan kuin sillit suolassa. Joskus jopa niin tiivis, että assari ei pääse rahastamaan vaan kiipeää hattuhyllylle ja hoitaa hommansa sieltä käsin.


       
Paluu San Pedrosta takaisin Antiguaan oli täysi kaaos. Menin lautalla Panajacheliin, kuten olin tehnyt tullessakin. Olin ajoissa ja tiesin, että bussi lähtee samasta paikasta kuin mihin oli minut tullessa tuonutkin. Bussipysäkillä paikallinen herrasmies kysyy minulta minne matka. Päämäärästäni kerrottuani samainen äijä tokaisee: ”No creo que viene hoy. Es que hay bloqueo en la carretera.” ”Ei taida bussi tulla tänään, tiellä on katkos." Toinen kaveri komppaa. Anteeksi mitä? Hetken kuluttua vanhempi rouva on miesten kanssa samaa mieltä, paitsi että tiellä on mielenosoitus! Kysyin, voisinko tarkistaa bussin aikataulun jostakin ja minua neuvottiin käymään ”toimistossa” joka sijaitsi n. 100 metrin päässä. Saavuin pieneen ja vaatimattomaan katutason huoneeseen, (josta ei mitenkään voinut päätellä sen olevan paikallisjoukkoliikenteen toimisto -paitsi kysymällä!) ja keskeytin vanhemman rouvashenkilön lounastauon. Hän kuitenkin mielellään ryhtyi selvittämään kulkupelini kohtaloa ja vastauskin löytyi; bussini tulisi noin klo. 13.00. Huokaisin helpotuksesta, vain kaksi tuntia myöhässä. Sen verran kyllä odotan, koska se tarkoittaa, että noin kolmen maissa olen perillä Antiguassa. Palasin takaisin ja päätin odottaa bussia pysäkkiä vastapäätä sijaitsevassa kahvilassa, missä olin jo aikaisemminkin nauttinut halvan ja mauttoman kahvin. Vaihtoehtona olisi ollut tehdä pieni kierros Panajachelin keskustassa, mutta en matkalaukun ja repun kanssa innostunut asiasta. Kahvilan edessä työskenteli mies pienessä myyntikojussa ja hän oli kuullut kaikki aikaisemmat keskusteluni muiden kanssa ja oli täysin perillä matkastani ja päämäärästäni. Istuessani kahvilaan, myyntipöydän mies kiskaisee minua hihasta ja ilmoittaa: ”Ya viene su autobus!” Että mitä? Bussini siis tulee jo. Mutta kun sen piti tulla vasta parin tunnin päästä. Raahaudun kamppeineni ulos. Mies näyttää minulle vihreän bussin, joka on juuri mennyt pysäkin ohi ja joka kohta tekisi käännöksen ja pysähtyisi tien toiselle puolelle ottaakseen sieltä matkustajat kyytiin ja veisi minut Antiguahan. "Esperese aqui, ahorita viene!" (Odottakaa tässä, bussi tulee ihan kohta!) Ja niin odotan intoa piukassa, koska näyttää siltä, että tämä menee sittenkin alkuperäisen suunnitelman mukaan. 

Silmänräpäyksessä huomaan vihreän bussin saapuvan. Nostan käteni ylös, että minut varmasti huomataan, vaikka se ei paikallisten tapa olekaan. Bussi painelee ohitseni, pysähtymättä. Se ei edes hiljennä. Epätoivoisena katson ihmisiä, jotka ovat tulleet aamupäivän aikana tutuksi. "Es que no paro!" Ei se pysähtynytkään! Ei se nyt sitten pysähtynytkään. Tällaistä sattuu. Elämä on!

Tässä vaiheessa tirautin matkani ensimmäiset kyyneleet. Ketutti, että olin ostanut jo lähdettyäni Antiguasta meno-paluulipun, joka nyt osoittautui huijaukseksi. Lohduttavaa oli kuitenkin guatemalalainen ystävällisyys; kaikki halusivat auttaa. Bussijärjestelmä koko maassa on täysi kaaos, mutta ihmiset aidosti etsivät ratkaisua ongelmaani. 

Panajachelista sitten löytyikin bussi Sololaan ja sieltä taas seuraavaan kylään, jonka nimi on jo unohtunut. Parilla vaihdolla pääsisin Antiguaan asti. Matka järjestyi, paitsi että jokaisella asemalla minulla oli jokin ongelma; Sololassa huomasin käteisvarojeni loppuneen ja koko kylässä ei ollut pankkiautomaattia visakortille. Matkaan tuli uusi lisäkierros toiseen lähikylään tuk-tukilla ja takaisin. Sen takapenkillä vuodatin matkan toiset kyyneleet kuskin yrittäessä piristää päivääni. Seuraavassa paikassa assari unohti pysäkkini ja jätti minut, hmmm.... no, sinnepäin. Yksi kerrallaan totesin kaikkien ohikiitävien bussien menevän Guateen eli Guatemala Cityyn, toisin sanoen täysin väärään suuntaan.

Kuitenkin joka kerta paikalle ehti joku hyväsydäminen auttavan kätensä kanssa.



Iltapäivällä noin 15.30 olin perillä Antiguassa, vastoinkäymisistä huolimatta nopeammin kuin olin kuvitellut. Kaiken lisäksi matkatoimiston virkailija palautti minulle paluulipun rahat ja vannoi henkensä edestä, että seuraavan päivän bussikuljetus Nicaraguaan on todellakin järjestetty ja toimii sovitulla aikataululla. 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Linssi-punajuurilaatikko (vegaaninen)

Kaikki häipyy, on vain nyt - Summa summarum 2016

Muistoja Mansen blogikirppikseltä